Lokakuun teema: Itsetunto

Muutamia lauseita itsetunnosta ja itsemyötätunnosta

Aloittaminen on vaikeaa. Yksinkertainen lause, jota viljelen nykyään paljon. Asia ei ollut näin vuosia sitten, en olisi silloin edes ajatellut asiaa, se ei edes olisi pälkähtänyt päähäni. Nyt se vain tapahtuu, automaattisesti, lähes huomaamatta, koska katson asioita eri näkökulmasta. Kykenen siihen. Silti harmittaa, että tämä uusi tietoisuus omasta itsestä on tullut toisen minän hinnalla. Minän, jolla oli lapsuus, tunteet ja joka ei ollut liian ankara itselleen.

Minulla oli onnellinen lapsuus, turvalliset ja helposti lähestyttävät vanhemmat. Koulu sujui ja tulevaisuus näytti avaralta, joskaan ei täysin valoisalta, minkä tiedostin kunnolla myöhemmin, mutta huomasin jo silloin poikasena. Jo varhain havainnoin, että kaikista yllä mainituista positiivisista meriiteistä huolimatta jokin minussa haroi maailmaa vastaan tai ehkä maailma haroi minua vastaan.

Ymmärrän nyt, että kyseessä oli itsetuntoon liittyvä kysymys. Itsetunto, mikä minulle oli syntynyt ja kehittynyt kotiympäristössä, oli käypä kotiympäristössä, mutta sen ulkopuolella se ei ollut yhtä hyödyllinen. Maailman avartuessa itsetuntemuksenikin olisi pitänyt muuttua ja kehittyä. Sopeutua syystä, joka oli sidoksissa etenkin ikätovereideni harjoittamaan kiusaamiseen ja kiusaamisen taustalla piilotteleviin kateuden tunteisiin. Vaikka nämä teot ja tunteet eivät aina kohdistuneet minuun, ne levensivät minun ja maailman välillä olevaa juopaa purosta valtamereksi.

Hainkin eroa maailmasta paitsi tietoisesti myös tiedostamattani. Teini-iässä olin lähes kokonaan vetäytynyt kaikista harrastuksista ja ainoa paikka missä kävin, oli koulu, joka sekin oli helvettiä. Ei siksi, että minua olisi kiusattu, vaan siinä elämänvaiheessa pikemminkin siksi, että kiusaamista oli olemassa.

Ymmärrykseni maailmasta kasvoi ja samalla kaikki maailman avaruus ja valo kutistuivat mustaksi aukoksi mielessäni. Toivoa ei ollut, tulevaisuutta ei ollut ja muistoja murensi aika. Päätin, ettei elämässä ollut mitään ja vetäydyin lukion jälkeen huoneeseeni. Vanhempani eivät välittäneet, koska olivat eronneet ja välittämisen sekä ymmärryksen sijaan sain yhteiskunnaltakin osakseni vain vaateita. Vaateita, joiden suuntana olisi ollut armeija. Valtamereksi paisunut juopa minun ja maailman välillä kasvoi kasvamistaan. Mutta näin vanhemmiten, minne voi ihminen suunnata? Ei maailmaa pääse karkuun ja pärjäisinkö, selviäisinkö elossa yhteiskunnan ulkopuolella, siellä missä tarvitaan taitoja mitä ei minulla ole?

En tiedä, miten olen hengissä, mutta tiedän miksi olen: minulla on unelma; ainoa asia mikä on lapsuudestani säilynyt, muisto, jota maailma ei ole onnistunut hävittämään. Se osa, joka vielä on minua ja minä, kaiken sen tiedon, tarpeettoman ja tarpeellisen alla, mikä päälleni on kaadettu. Jos pidän siitä kiinni, tiedän, että selviän.

Nykyään tiedän, mitä olen, mutta minun on vaikea tuntea, mitä olen. En ole kohdellut itseäni hyvin, en ole tiennyt, en osannut. Olen viimeiset vuoteni keskittynyt itseni kehittämiseen, maailman tutkimiseen ja minuuteni uudelleenlöytämiseen. Olen ollut itselleni ankara – yrittänyt muuttaa itseäni ja näin ollen tapaa, jolla katson maailmaa, siinä onnistumatta. Samalla huomaan unohtaneeni jotain tärkeää; en ole se tieto, jota maailmalta kerään, vaan miten keräämäni tietoa käsittelen. Haluni muuttua saakin minut vastaanottamaan tietoa tavalla, jota en vielä luontaisesti sulata, yhtä hyvin kuin mitä ennen osasin.

Luonteella.

Tunteella.

Rauhalla.

Ajatuksella.

Itselleni armoa antaen.

Yllä mainittuja tahdon elämääni lisää.

Toivoo Naali, Ohjaamon nuori asiakas